Aloitin ratsastuksen 4-vuotiaana pienellä lähitallilla. Kyseinen talli ei ollut SRL:n tai minkään muun liiton tai järjestön alainen eikä siellä järjestetty varsinaisia kurssityyppisiä tunteja, vaikka tasotunnit olikin. En siis koskaan käynyt alkeiskurssia, en alkeis-jatkokurssia enkä mitään muitakaan vastaavia. Pompin ratsastuskentällä muiden seassa ja yritin parhaani mukaan ymmärtää, mistä kulloinkin oli puhe. Myöskään tuntien pitäjät eivät useinkaan olleet koulutuksen saaneita ammattilaisia vaan nuoria aikuisia naisia, joilla itsellään oli kokemusta ratsastuksesta.
Perusasioiden oppiminen vei verrattain kauan. Luultavasti suurimpana syynä nuori aloitusikä. Eihän 4-vuotias mitenkään voi omaksua asioita samalla tapaa kuin esimerkiksi 7-vuotias! Mutta hevosten ja ponien kanssa toimisesta tuli pinttynyt tapa, kun sitä pienestä lähtien teki. Ja tuolla tallilla parasta olikin nimenomaan se, ettei pääpaino ollut ponin selässä pomppimisessa vaan kaikessa muussa tekemisessä.
10-vuotiaana olin saavuttanut tason, jolla saatoin osallistua tallin pitämiin pieneen leikkimielisiin kisailuihin. Aivan ensimmäiset kilpailut olivat osaltani pikemminkin tehtäväratatyyppisiä, mutta niistä sai hyvää kokemusta siitä, miltä kisajännitys tuntuu, miten ponia lämmitellään ennen suoritusta ja tietenkin ne kohottivat itsetuntoa. 11-vuotiaana siirryin hyppäämään pieniä 60cm luokkia shetlanninponeilla ja hieman ennen 12-vuotissyntymäpäivääni pääsin debytoimaan myös varsinaiselle kouluradalle. Tässä vaiheessa kilpailut olivat siis joko tallin omia pikkukisoja tai paikallisen seuran järjestämiä hieman isompia.
12-vuotiaana vaihdoin tuolta ihanan kotoisalta ratsastustallilta isoon ratsastuskouluun, koska koin, etten pääse enää eteenpäin keikkumalla "sinne päin koulutettujen" joskin kilttien ponien satulassa ammattitaidottomien opettajien ohjauksessa. Siirtymä isoon ratsastuskouluun oli melkoinen järkytys! Lähinnä minua kauhistutti se hevosenhoidon vähäisyys. Monta kertaa saatoin ratsastaa tunnin enkä harjannut ratsua lainkaan. Monellehan tämä on aivan tyypillinen tilanne, kun hevonen on valmiina edellisellä tunnilla ja jatkaa vielä seuraavalle. Minulle se kuitenkin oli uusi ja uppo-outo juttu.
Vaan siirtymä ratsastuskouluun - tällä kertaa siis SRL:n hyväksymään ja sellaiseen, jossa vielä oli maneesikin! - oli juuri sitä, mitä taidollisesti kaipasinkin. Toki lajin haastavuus kohosi potenssiin sata aivan yhtäkkiä ja opettaja kiinnitti toistuvasti huomiota perusistunnassani olleisiin virheisiin ja äkkiä hevosen liikkuminen "oikein päin" olikin tärkeää ja tavoiteltava asia. Opettaja ei valitettavasti ollut se kaikkein kannustavin persoona ja hetkellisesti olin jo menettää kaiken intoni ratsastukseen, kun minusta tuntui, etten osannutkaan yhtään mitään.
Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi tunneilla käymistä, vaikeuksista huolimatta. En kuitenkaan missään vaiheessa oikeasti tuolle tallille sopeutunut.
13-vuotiaana sain ensimmäisen vuokrahevosen, pippurisen 153cm korkean pv-tamman, jonka hoidin itse päivittäin. Kävin tekemässä aamutallin ennen kouluun lähtöä ja menin tallille suoraan koulusta. En muuten suosittele yhdellekään nuorelle tätä vaihtoehtoa! Itse nautin suuresti tuosta ajasta, mutta näkyihän se sitten todistuksessa, sosiaalisesta elämästä puhumattakaan. Vuokrahevosen rinnalla kävin edelleen viikottain tunneilla ja 14-vuotiaana pääsin vuokrahevoseni kanssa sisään valmennusrinkiin.
Tässä kohtaa vuodet toistivat itseään, treenasin viikottain valmennuksessa vuokrahevoseni kanssa ja harjoittelin ahkerasti kotikentällä. Pääsin myös kokemaan, millaista on laukata pitkin sänkipeltoa niin kovaa kuin hevosen jaloista lähtee, miten hevosen kanssa käyttäydytään liikenteessä jne. Ihania vuosia! Ainakin hevoselämän osalta.
Vuokrahevonen muuttui minun hevosekseni parin vuoden yhteiselon jälkeen ja se hevonen olikin minulla kuolemaansa saakka. Tosin koska ikää hevosella oli jo 19 meidän päätyessämme yhteen ja 21 sen siirtyessä kokonaan minulle, ei aktiivisia treenausvuosia lopulta ollut kuin muutamia. 24-vuotiaana hevoseni sai orivarsan, joka sitten parivuotiaana lähti asumaan ja treenaamaan ulkomaille. Lopulta tamma kuoli rauhallisesti 31-vuoden iässä, onneksi edelleen hyvissävoimin ja sairastelematta.
Tuolla tammalla pääsin kilpailemaan aluetasolla niin esteitä kuin kouluakin. Kun oma hevonen jäi mammaloman kautta kisahommista kokonaan eläkkeelle, pääsin siirtymään aivan ihanan suomenhevosruunan ohjaksiin. Olin jo ennen tuota ruunaa pitänyt kaikkein eniten suomenhevosista - jos siis sitä omaa pv-tammaa ei lasketa - ja se ruuna kyllä todisti kaikki hyvät kuvitelmani tosiksi!
Ruunalla kohosin vahvaksi HeB-tason ratsastajaksi ja kilpailin aluetasolla niin koulussa kuin esteilläkin. Esteet eivät koskaan ole olleet minusta likikään niin hauskoja kuin koulukiemurat, mutta re 90-110cm oli se taso, jolla kilpailin. Olin juuri siirtymässä HeA luokkiin, kun ruunan omistaja päättikin hevosensa myydä eikä minulla tuolloin ollut siihen varaa.
Tässä kohtaa kilpaurani katkesi ja vähitellen ratsastuskin muuttui enemmän tuttavien hevosilla maastossa köpöttelyksi. Sitten kuvaan tulivat perhe ja kaikki muut "aikuistenvelvollisuudet" ja hevostelu muuttui hoitamiseksi. Päädyin jonkin kumman mutkan kautta ratsupuolelta ravimaailmaan ja tein pari vuotta ilta- ja viikonlopputöitä raviradoilla kisaeläinlääkärin avustajana. Ihan vain omaksi huvikseni.
Nyt omien lasteni kautta olen siirtynyt ravimaailmasta ponimaailmaan ja kipinä satulaan palaamiseen on kova. Viime kesänä kiipesinkin monen vuoden tauon jälkeen satulaan ja ratsastelin kerran viikossa kaverin hevosella. Kyllä minulla perusasiat tuntuvat yhä olevan hallussa ja hevosen hoito ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Vaan ruosteessa ovat kaikki ratsastustaidot ja pahasti!
Nyt vietän reilun vuoden verran äitiyslomaa enkä edes yritä nousta satulaan ennen kuin olen fyysisesti siinä kunnossa, että koen sen itse miellyttäväksi ja järkeväksi. Tämän vuoden aion käyttää kuitenkin suunnitellen ja vauvan syntymän jälkeen kuntoillen ja palautellen fyysistä kykyä ratsastaa.
Tavoitteena nousta satulaan ja palata ratsastustunneille elokuussa 2016! ;)
